Wednesday, October 27, 2010

Erehdyksen poetiikasta, kysymys

Janne Kortteinen kirjoittaa blogissaan esikoisteoksestaan Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa:


"Kirja on paikoittain aivan uskomattoman perseestä, mutta tarkoituksella. [...] Mä halusin epäonnistua ja myöntää oman erehtyväisyyteni ja tehdä siitä yhden kirjan pääbointseista, enkä enää paeta tai pelätä tai hävetä omaa inhimillisyyttäni. [...] Mikä on inhimillisempää kuin olla väärässä ja kesken? Mikä on inhimillisempää kuin olla erehtyväinen ja hölmö?"


En nyt oikein ymmärrä, miten teosta, jonka tekijä tunnustaa olevan [osittain] tarkoituksella "uskomattoman perseestä", voidaan kutsua "viattomuuden manifestiksi". Oman elämän- ja kirjoittajakokemukseni perusteella epäonnistuminen on mahdollista vain, jos yrittää onnistua. Eikö vilpittömyys ole sitä, että yrittää parhaansa?


Liitän ylläolevat kysymykset pohdinnoissani esimerkiksi teosten toimittamisen etiikkaan, ja siihen mikä on yksittäisten kirjojen keskimääräinen kirjoitusaika: tuleeko hyvä hitaasti vai nopeasti, onko hyvä edelleen hyvää vai olisiko meillä nyt jotain syytä ajatella että huono on kuitenkin uusi hyvä?