Saturday, August 07, 2010

"Kuitenkin sen nimi on sanaruno"

"sanarunoa, joka on niin lähellä erilaisia verbaalisia perinteitä ja
periaatteessa sen ei edes tarvitsisi olla mitään "runoa". Se on
lähellä sitä rajaa, jossa instituutio häviää ja tilalla on "vain" kieli.
Kuitenkin sen nimi on "sanaruno". Kuitenkin sanarunous on
minulle, lukijana, institutionaalinen laji, jota tuottaa ja
puoltaa runoilijoiden keskinäinen sosiaalinen yhteisö"



Mikael julkaisi pari päivää sitten Nanosessa varsin kryptisen postauksen, jonka lopputuloksena hän ilmeisesti ehdotti englannin pwoermdin kääntämistä norsuksi. Vasta Maaria Pääjärven eilen kirjoittaman blogauksen myötä tajusin "norsun" varsinaisen pointin. Englannin "pwoermd" on muodostettu sanaliitosta poem word, suomeksi siis runosana.

Tarkalleen ottaen sana "runosana" vastaa huomattavasti paremmin omaa mielikuvaani siitä, mitä sekä omat että monien muiden "sanarunot" ovat. Ne ovat sananmittaisia kokonaisuuksia, joiden sisään kätkeytyy parhaassa tapauksessa runo, vähemmän parhaassa tapauksessa runon alku tai mahdollisuus lukea tämä kyseinen sana runona. Oman ymmärrykseni mukaan runosanaus liikkuu olennaisesti tässä runon ja kielen rajamaastossa. Runosanat ovat runoutta kohti kurkottelevia sanoja.

Sen sijaan termiin "sanaruno" sisältyvä' väite "tämä sananen on runo" on (tietoisen?) liioiteltu, provo/soiva. Juhani Tikkasen ehdotus srunsa - tai esim. ranasuno - tai esim. rnsana - tai esim. runosana - provosoisi vähemmän.


38 comments:

Teemu Manninen said...

"Runosanat ovat runoutta kohti kurkottelevia sanoja."

Mutta mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Mielestäni tässä on (tajuan sen nyt) kaikkein ongelmallisinta oletus siitä, että sanarunoilussa tai runosanailussa on jotain erityisen olennaisesti poeettista, koska silloin "poeettinen" rajautuu sanarunon tekniikoiden mukaisesti, ja alkaa tarkoittaa (pahimmassa tapauksessa) sitä samaa gnoomisen arvoituksellisuuden ja liian tiheän metaforan poetiikkaa, jonka modernismi söi tyhjiin niin meillä kuin muuallakin.

Mielestäni sanarunot ovat pahimmillaan modernismin poetiikan tahatonta parodiaa, parhaimmillaan kun ne kieltäytyvät modernismin merkityksenkätkennästä, ja avautuvat helposti, ilmeisesti, ilman selityksiä, teorioita tai kontekstia, kuten "lighght".

Teemu Manninen said...

Tätäkään mä en ymmärrä: "runosanaus liikkuu olennaisesti tässä runon ja kielen rajamaastossa". Missä se rajamaasto sijaitsee, jos sellainen olisi? Kun eikö runo ole kielen sisällä? Ja ylipäänsä mitä tämä maasto- tai astiametafora tarkoittaa konkreettisemmin ilmaistuna, mieluimmin esimerkeillä.

Mun aivonihan siis ei vaan ymmärrä näitä kognitiivisia metaforia, joten tarvitsen niiden konkreettista avaamista. :)

Teemu Manninen said...

Minusta sanaruno liikkuu minimalistisen poetiikan, sanaleikin ja nonsensen tulkintakehysten välillä.

Henriikka said...

Ok. Siis mulla on taipumusta tuollaisiin "kognitiivisiin meteforiin", jotka on jotenkin huttuisia. Siitä ansaitsen kai löylytystä. Mun yksinkertainen pointti oli, että termi sanaruno väittää liikaa, että runosana vastaa paremmin omaa mielikuvaani ilmiöstä = jättää sanan runostatuksen ikään kuin ratkaisematta.

Sä siis toivoisit että sanarunot olisivat kaikki lighghyt:in tavoin kirkkaita / ilmeisiä, ja samalla yhdellä silmäyksellä tajuttavissa.
Mä en jaa tuota toivetta, vaan olen valmis tuijottelemaan sanarunoja pitkäänkin. Tulkitsemaan niitä saman suuntaisesti kuin modernistista runouttakin.

(siis ajattelen että sanarunous on itsessään hybridilaji - ja vaikka tuo lighght on toki joka kerta aivan superihastuttava ja nerokas, niin se ei oo ainoa mahdollisuus)

Henriikka said...

Ja tuolla runon ja kielen maastossa liikkumisella viittasin siis tuohon Maaria-sitaattiini, siis siihen että instituutio häviää ja jää vain kieli.

Teemu Manninen said...

"- - olen valmis tuijottelemaan sanarunoja pitkäänkin. Tulkitsemaan niitä saman suuntaisesti kuin modernistista runouttakin."

Joo, okei. :) Tässä tullaan niin perusteellisten henkilökohtaisten taidemieltymysten äärelle, että on vain tyydyttävä olemaan eri mieltä. Mä en nimittäin voi mitenkään jakaa tuota kokemusta.

Keskustelua siitä, miten blogeja pitäisi arvioida ja pitäisikö ja ollaanko kokeellisella kentällä liian kiinnostuneita muodoista ja tekniikoista sisällön kustannuksella tämä ei tietenkään tyhjennä tai ratkaise. :)

Karri Kokko said...

Teemun luokitus on osuva, mutta samalla aika konservatiivinen.

Sanarunon tai runosanan poetiikkaa voisi yrittää hakea seuraavasta kaksoisperiaatteesta:

1. Sanaruno tai runosana koettelee yhden sanan tai merkkijonon ilmaisullisia mahdollisuuksia.

2. Sanaruno tai runosana koettelee sanan olemusta pyrkimällä nimeämään jotain sellaista, mille ei ole (aiempaa) vastinetta.

Tässä vähän hapuilen, mutta tuo kakkoskohta voisi klassisen semioottisen tulkinnan mukaaan tarkoittaa, että sanarunon tekijällä ei ole etukäteen mielessään objektia, johon hän haluaisi viitata ja jonka olemuksen hän saa näin paremmin ilmaistuksi. Näin syntyvän sanan tai merkin merkitys tulee vasta jälkeenpäin, eli kyse on aidosti uudesta sanasta, uudesta luomuksesta.

Toisaalta sanarunoilija asettaa myös sen hypoteettisen kysymyksen, olisiko mahdollista luoda sana, joka jos ei poista niin ainakin horjuttaa merkityn ja merkitsijän ehdotonta sidosta, toisin sanoen niiden välille muodostettua sopimusta.

Teemu Manninen said...

Minähän en, Karri, oikeastaan pyrkinyt luokittelemaan tai edes kuvailemaan, vaan arvottamaan. Molemmat lähestymistapasi voivat kuitenkin mielestäni toteutua esittämässäni tulkinnallisessa modaliteetissa.

Timo said...

Otin "runosana"-luokituksen käyttöön Vapaamatkustajassa tänään täysin sinusta (tai ainakin tästä merkinnästä, jonka luin vasta nyt) riippumatta.

Ja olen prikulleen samaa mieltä.

Teemu Manninen said...

Niin ja nuo esittelemäsi luku-ohjeet ovat tietenkin päteviä, mutta itseäni ehkä ei niinkään enää kiinnosta runoudessa tuo merkitsijän ja merkityn suhteen tutkiminen - tai koen, että kaikki tarpeellinen on jo sen suhteen tehty. Mutta tämä kantani on tietenkin seurausta siitä, että olen kirjallisuudentutkija, joka on 13 vuotta pyöritellyt noita samoja ajatuksia niin teoreettisesti kuin käytännöllisestikin ees ja taas lopulliseen kyllästymiseen asti. Ymmärrän, etteivät ne ole sitä kaikille. :)

Timo said...

Teemu, gnoominen arvoituksellisuushan se hauskinta on. Tuo puhe "tyhjiin ammentamisesta" kuulostaa kovin dogmaattiselta.

Kesti muuten varsin kauan ennen kuin "lighght" sanoi minulle mitään, enkä ole nytkään täysin varma sen viestistä.

Teemu Manninen said...
This comment has been removed by the author.
Karri Kokko said...

Teemu: No, et ehkä luokitellut, mutta rajasit kuitenkin sanarunot minimalismin, sanaleikin ja nonsensen piiriin.

Se ei mielestäni riitä, toisin sanoen minusta sinä näet koko ilmiön ohuesti ja suppeasti ja kiukuttelet sille, koska se ei vastaa odotuksiasi tai poetiikkaasi tai nykyisen mieleniintosi kohteita tai mitä lie.

Sen sijaan minusta sanarunoudessa on kaikkine vajavuuksineen kyse historiallisesti mielenkiintoisesta uutuudesta. Yksinkertaisesti: sanaruno panee sanan koetukselle (kirjoituksen yksikkönä). Ja vaikka sanarunous tangeeraa minimalismia, sanaleikittelyä ja nonsensea, se ei tyhjene niihin, eivätkä ne riitä sanarunouden tulkitsemiseen.

Esimerkki, johon kukaan muu ei ole aiemmin viitannut: Sanarunot kuuluvat vain sanarunojen piiriin, eikä niitä ole käytetty eikä ole tarkoituskaan käyttää muun runouden osana. Ne ovat "oma juttunsa" (anteeksi latteus). Tätä täytyykin miettiä vielä lisää...

Timo said...

Teemu, en tilannut tuollaista affektiivista täyslaidallista. Odotin pikemminkin hieman eritellympää modernismin kritiikkiä toivossa, että oppisin jotain.

Teemu Manninen said...

Noi sun kaksi ehdottamaasi lukuohjetta nimenomaan kuuluu minimalismin, sanaleikkien tai nonsensen keinojen piiriin. Eikä se ole mitenkään ohut tai suppea rajaus, vaan ihan peevelin laaja.

Teemu Manninen said...
This comment has been removed by the author.
Teemu Manninen said...
This comment has been removed by the author.
Teemu Manninen said...

Avaan vähän enemmän: Itsekin, Karri, mainitsit Lewis Carrollin, eli nonsensen keskeisen nimen sanarunouden edeltäjänä, ja nonsensesta (Edward Lear, Lewis Carroll, Christopher Smart, näitä varhaisemmat latinankieliset keskiaikaiset anonyymit kirjoittajat) ovat peräisin useat sanarunouden tekniikoista, joita erittelit omassa blogissasi. Varsinaisena genrenä sanarunous alkaa puolestaan nimenomaan minimalistien keskuudesta. Sanaleikit puolestaan ovat se sanoisinko etnologinen kehys, jonka sisällä sanarunous toimii, tai josta se ammentaa, siinä missä runouden synty on kansanlauluissa ja kansanepiikassa.

Aika suopea ja laaja rajaus, eikö?

Timo said...

"Affektiivinen" tuossa koskee retoriikkaa.

"Eritelty" viittaa pikemmin argumentin hahmotettavuuteen kuin analyyttisyyteen. Haluaisin lisää tarttumakahvoja, vahvistuksia intuitioilleni...

Pahoittelen gnoomista obskurantismiani tässä; siksi halusin täsmentää.

Karri Kokko said...

Juu, Teemu, ja ehdoton kiitos siitä.

Teemu Manninen said...
This comment has been removed by the author.
Teemu Manninen said...

Spämmäystä, mutta tuli mieleeni:

Mulle "lighght" ei ole muuta kuin pintansa. Heti kun joku alkaa tulkita sitä, etsiä jotain "syviä" merkityksiä, menetän hermoni. Subjektiivinen ja suhteellinen mielipide, mutta silti omani.

Timo said...

Teemu, juuri tuota yritin kysyä, mutta olin jotenkin typertynyt kannanottosi voimakkaasta assertiivisuudesta.

On pienen ikäni tuntenut vähintään lukkarinrakkautta oman painonsa alla tragikoomisesti luhistuvaa lakonisuutta ja alemmuskompleksista äijäilyä, näitä kansallisia aarteita, kohtaan. Ei lähde junttius Junttilan tuvan... Hieman vakavammin, Teemu parahin, olen tosiaan huomannut, että suosit paitsi assertiivisuutta myös suoraa konfrontaatiota, siinä missä tämän kirjoittaja ainakin kirjallisessa keskustelussa kohdistaa usein ja mielellään katseensa sisäänpäin tai horisonttiin ajautuen näin kohden mutinaa tai hiljaisuutta.

Teemu Manninen said...
This comment has been removed by the author.
Timo said...

Niin, kaipaisin jonkinlaisia takeita siitä, että keskustelu pysyy reiluna ja liikkumavara molemmin puolin riittävän laajana. Jotain jäi hampaankoloon, kun huomasin, että vastaat kommenttiini selkeällä taktisella ylilyönnillä, jonka sitten selität reaktioksi.

Teemu Manninen said...
This comment has been removed by the author.
Teemu Manninen said...
This comment has been removed by the author.
Erkka Mykkänen said...

saatan seuraavassa nostaa ylös itsestäänselvyyksiä, mutta yritänpä silti muutamaa pointtia. omani ja ehkä jopa kollektiivisen ajattelun jäsentämiseksi.

luullakseni sanarunous on lähtökohtaisesti useimmista ainakin alkuun ollut melkoisen tervetullut ja aidosti tuoreelta tuntuva "suuntaus". runomuoto, joka on nopea toteuttaa & lukea ja jossa voi vieläpä saavuttaa pienellä vaivalla täydellisyyden, toistamattomuuden, on luonnollisesti hittiainesta.

viime aikoina on ilmennyt ainakin kaksi olennaista sanarunouteen keskittyvää ja nimenomaan (implisiittisesti) sen arvoa ja merkitystä korostavaa tapausta: 1) kristianin suominimalismi-artikkeli ja 2) nanonen-blogi.

tästä on seurannut vastareaktio, joka on pyrkinyt kyseenalaistamaan sanarunouden merkittävyyden nimenomaan _nykyisessä mittakaavassaan_. (patalonia-blogin jäätävä postaus, teemun kommentit nanosessa): että hei cmon, ihan kiva juttu mutta mitä jos kuiteski käyttäisitte energiaanne vähän tähdellisemmin (kuullisemmin, aurinkoisemmin jne. ei ollut vaikeaa).

kyse taitaa siis olla siitä, kuinka merkittävä ja tunnustettu rooli sanarunoudelle _katsotaan sopivaksi_. tuntuu, että jonkinlainen huippu sen näkyvyydessä on nyt saavutettu. sitä seurannee hidas lasku, runomuodon asettuminen osaksi muuta tekemistä, sen mausteeksi.

lisäksi teemu on tuntunut olevan huolissaan siitä, miten nanonen-blogin puuhailu saattaa näyttäytyä ulkopuolisille: rinkirunkkauksena, keveyttä, helppoutta, vitsimäisyyttä korostavana? aiheellisen kritiikin vastapuolena on, että onhan se nyt vähän vittumaista, kun toiset ihan vilpittömästi haluavat pitää hauskaa, ja joku on jatkuvasti inttämässä tekemiselle perusteluja. :) eli törmäyksiä syntyy, kun ihmisillä on eri lähtökohtia/motiiveja tekemiselleen.

Teemu Manninen said...
This comment has been removed by the author.
Erkka Mykkänen said...

ei tuo blogi kyllä mikään baari ole. nanonen on pikemminkin öinen puisto, jonne joku saattaa joskus osua. hesarin keskustelupalsta on baari. ja sinne sanarunoilun en itsekään soisi levittyvän. :)

Teemu Manninen said...
This comment has been removed by the author.
yks Kake said...
This comment has been removed by the author.
yks Kake said...

(sori, edellinen kommenttini sotkeutui ja poistin sen)


@kk:



2. Sanaruno tai runosana koettelee sanan olemusta pyrkimällä nimeämään jotain sellaista, mille ei ole (aiempaa) vastinetta.

En ole varsinaisesti seuraavankaltaisten psykologisoivien argumenttien ystävä, mutta tällä kertaa antaudun.

Minun silmiini tuossa muodossa väite tosiaankin näyttää jälkikäteen tehdyltä rationalisoinnilta.

Esim. ajatus siitä, että sanarunosanailijaa ohjaisi tietoisuus jostakin, jolle ei ole vielä vastinetta, tuntuu epätodennäköiseltä. Siis se, että runosanarunoilija sitten onnistuessaan löytäisi vastineen tälle.

Tuntuu kovasti todennäköisemmältä, että ensin päähän pilkahtaa sanarunosana ja sitten saatetaan huomata, että siitä voi syntyä hauskoja tai mielenkiintoisia konnotaatioita, jotka saattavat olla jonkun muunkin mielestä hauskoja tai mielenkiintoisia, tai sitten ei.

Mutta näinhän sinäkin taidat tosiaan sanoa heti perään, joten ei siitä enempää, paitsi, että aikaisemmin näitä kai kutsuttiin sanaleikeiksi (mutta samapa se, miksei yksi sanaleikin muoto voisi olla runosanaruno)

Mutta "sanan olemus" on minulle täysin hämärä konsepti. Olisiko sanoilla jokin olemus, jota voidaan koetella? Mitä nämä olemukset ovat ja miten sellaiseen voi tutustua? Miten sen voi pyydystää laboratorioon koeteltavaksi?

Pauliina Haasjoki said...

Loppukesästä 2010 helsinkiläisiä ravistelivat ääri-ilmiöt, kuten runosanarunot... On hämmästyttävää että jokin niin lähtökohtaisesti pieni ja jalanjäljeltään kevyt saa aikaiseksi tuohtuneisuutta sillä perusteella, että se vie tilaa joltakin tärkeämmältä, peittää näkyvistä jotakin, valloittaa ja aiheuttaa hälyä.

Toisaalta esimerkiksi Maaria Pääjärven instituutio-huomioista (yksinkertaistettuna: henkilöt, joilla on ja jotka pyrkivät saamaan instituutioiden suomaa näkyvyyttä, asettavat näkyville keskinäisen leikin) näyttää lähteneen useita kahden tai useamman henkilön välisiä ajatuksenvaihtoja, joissa peukunnoston arvoisesti vältetään loukkaantuminen ja luottamuspula. Myös toisaalla irvileukainen Yks Kake perustelee näissä kommenteissa mielipiteensä ja vaikuttaa olevan kiinnostunut toisten mielipiteistä. Runoskene ja sen kriitikot viihtyvät yhdessä näissä keskusteluissa.

Kun pöydällä on sanarunosana, rajattu, laboratoriomainen pikku objekti, ihmiset kykenevät itse pysyttelemään enimmäkseen omalla paikallaan pöydän ympärillä, toisten lähettyvillä. Kukaan ei identifioidu kokonaan siihen, mistä kiistellään, se ei ole kokonaan kenenkään oma vaan jollain tavalla yhteinen ja osittainen. Ehkä senkin vuoksi ihmiset niin pitävät siitä, ja siitä keskustelemisesta.

yks Kake said...

@PH

Ääri-ilmiöt tukevat toisiaan. On sanarunosanarunojen vika, että Timo Soini valitaan Suomen presidentistiksi.

Teemu Manninen said...

Mun mielestä pitäisi alkaa rikkoa enemmän hiljaisuuden kulttuuria, joka runokeskustelussa vallitsee. Tarkoitan sitä, että puhuttaisiin jostain muusta kuin "runoudesta" yleisellä tasolla. Kyllähän mäkin siihen sorrun; olen puhunut löysästi "kokeellisesta runoudesta" tässä keskustelussa, vaikka joku voisi sanoa, että tarvitseeko runoilijan itsensä käyttää näitä kriitikon tylsiä leimoja. Tätähän kai Ville Parnasson jutussaan halusi myös, vaikkei itse uskaltanutkaan mennä tarpeeksi pitkälle (syytökset "ironiasta" eivät kohdistuneet mitenkään ja jäivät näin todistamatta).

Kaikki tietää, että meillä on mielipiteitä toistemme tekemisistä, ja usein ne mielipiteet olis oikein esitettyinä paitsi avuksi kirjoittajalle, myös iloksi lukijalle. Kuollut kulttuuri ei keskustele. En nyt tietenkään tarkoita, että alettais haukkua toistemme teoksia tms. vaan sitä mitä Jounikin on moneen kertaan ilmaissut kaipaavansa: tervettä kollegiaalista kritiikkiä ja sen pohtimista, miksi joku kolahtaa ja miksi joku ei; "shop-talk", kuten ilmaus kuuluu.

Tietysti voi kysyä, tarvitseeko sitä edes käydä julkisesti, mutta itse olen sitä mieltä, lukijana, että semmoinen on peevelin kiinnostavaa; rakastan esim 1700-1800-lukujen englantilaista runouskeskustelua, joka poukkoili kahviloista (jotka olivat eräänlaisia julkisia esiintymislavoja) ja sanoma- ja aikakauslehdistä kirjojen sivuille ja takaisin satiirin, analyysin, huumorin, filosofisen pohdinnan ja hillittömän tyylitajun siivittämänä. Jotain tällaista on havaittavissa amerikkalaisessa runoblogien maailmassa, joka levittäytyy satojen blogien ja tuhansien runoilijoiden laajuudella halki koko mantereen. Tietenkin englantilaisilla runoilijoilla oli jo tuolloin paljon kehittyneempi käsitys itsestään julkisena intellektuellina kuin suomalaisilla nykyään, me kun pidämme itseämme Janten lain mukaisesti mieluummin "ei-minään" kuin "jonain".

Yksi asia tietysti on, jota en itse ymmärrä: sitä, miksi niin monet vetää niin usein hernettä nenään heti keskustelun alettua, menee henkilökohtaisuuksiin ja alkaa moralisoida tai hurskastella siitä, miten Pahat Runoilijat vaan koittaa valtaa haalia ja jengin ylivoimalla toisia heikompia talloa, ja itteään jalustalle nostaa juu juu se kulttuurieliitti vaan pönkittää asemiaan ja itteään kehuu ja toisiaan selkään taputtelee ja apurahat varastaa veronmaksajilta ja Paremmilta Runoilijoilta. Niin absurdia!

Mikä on tämä hysteerinen "ryhmäytymisen" tai "erottautumisen" pelko, johon jatkuvasti törmää, ellei Janten laki toiminnassa? "Et sitten, Jaakko, sielä kaupunnissa ku runoojas rustaat, ni muistahan sie ettet sitte IKUNA JOUKOSTA EROTU!"

Puuh. No joo, monet ei mun tyylistä tykkää, mutta oon väsynyt olemaan jotain muuta kuin mitä olen, ja aina vaan sovittelemaan ja hyssyttelemään. Olen temperamenttinen ihminen. Olen myös tottunut siihen, että mielipiteistä kuin mielipiteistä voi kinastella loputtomiin, koska mielipiteet on mielipiteitä eikä tosiasiaväittämiä, ja niistä väitteleminen on mun mielestäni nautinnollista puuhaa.

Olen pahoillani, jos jonkun muun mielestä se ei sitä ole.

Teemu Manninen said...

Tätä kommenttia ei ehkä pitäisi lukea varsinaisesti tämän blogin kontekstissa, vaan koko keskustelun ja etenkin mun Facebook-päivitysteni valossa. Jotenkin tää nyt purkautui tänne.

Huomaan myös, että pilkka sattuu omaan nilkkaan: itehän mä vedän aina herneen nenään siitä, että jengi vetää herneen nenään. :/

Vessan seinä said...

Kaikel viisii sitä SALARUNOista kirjutellaan...jokaisella on sotansa.
Minusta salarunoihin mieletymisessä voisi olla takana sitä kun murkkuna piti poistaa tai lisätä kirjaimia erilaisista kylteistä ja tiedotteista, että niistä tulisi sukkelia vitsejä. Anteeksi kantani, mutta hymähdystä enempää en niistä onnistuneimmistakaan saa revittyä vaikka raapisin päänahkani verille. Ei se kyl mittä minimalismia o. Enkä oikein pysty näkemään mihin sillä polulla pääsee. Ehkä tavuihin. Tavujen hokemisiin, al´a Viita.