Uusi runo korjaa koko potin

Timo Bolmberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju: Sortava: Runsaasti ruumiita kastelimme puhekulpia huulilla nolo tuuli. Kirja-arvio. ntaMopoEsia 2009.

Timo Bolmberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju (s.1975-1984?) räjäyttää esikoisteoksellaan Sortava: Runsaasti ruumiita kastelimme puhekulpia huulilla nolo tuuli, heitä kahvi lla pankin. Teos on samaan aikaan oivaltava, hauska ja runollinen. Kerrankin omaperäisyyden tavoittelu ei johda lainkaan hämärään ilmaisuun eikä runo ei tyydy tyydyttämään itseään vaan ottaa lukijasta tiukan otteen.

Ainoastaan kirjan kannessa on muutama pikkuinen seikka, joihin kustantaja ntaMopoEsian olisi ollut syytä kiinnittää huomiota. Miksi tekijän etunimi (so. Timo) on unohtunut kannesta? Entä miksi kannessa puhutaan kritiikistä? Kysehän on runoteoksesta! Jos minä olisin teoksen markkinointipäällikkö, ehdottaisin ehdottomasti mainoslauseeksi "Nykyruno dekonstruoi arkikokemuksen". Sillä sen tämä nykyrunoteos todellakin tekee! Se saavuttaa esteettisen saturaatiopisteen, jossa runous kirjoittautuu väkisinkin uusiksi. Toisin sanoen toisin.

Arvosteluni lopuksi voin siis lämpimästi suositella Sortava: Runsaasti ruumiita kastelimme puhekulpia huulilla nolo tuulta heitä nyt kahvi laa kaikille runoudesta kiinnostuneille lukijoille !

Uusi runo näyttää saaneen vihdoin äänensä niin auki, että se tavoittaa myös lukijan joka ei ole samanlainen eikä erilainen kuin kirjoittaja! Kaiken kaikkiaan:

Jättipotti! Täysosuma! Lottovoitto!

toisin sanoen

http://hekatchu.vuodatus.net/blog/2207843/o-itaan/un&tom/U/us/

kirjaportti

"kirja[ra]porteiksi nimittämieni pika-arvostelujen pari"

(Lassi Nummi: "Impressionistinen kritiikki")

Alustus kriitiikin muoto-työpajassa 3.10.

Viimeistään Saksalainen romantiikka keksi ajatuksen siitä, että jokainen taideteos sisältää oman kritiikkinsä siemenen. Tämä ajatus synnyttää modernin taide- ja kirjallisuuskäsityksen: jokainen teos luo omat standardinsa. Taidekäsitys sisältää myös käsityksen kirjallisuuskritiikistä. Kritiikin tehtävä on jatkaa teoksen elämää, taidekritiikki on teoksen elämistä edelleen.

Eilen puhuttiin nimeämisen ongelmasta: Teemu Manninen esitti perustellun väitteen, että jokaisessa kritiikissä pitäisi kyetä nimeämään. Toisaalta nimeäminen helposti kadottaa teoksen ominaislaadun, sen miten se eroaa muista. Yksi anarkistinen ratkaisuyritys olisi keksiä jatkuvasti uusia nimiä. Viimeksi tällaista kritiikkikäsitystä on Suomessa puolustanut Leevi Lehto (Tuli&Savu 2/2008), joka esitti että kritikin tulisi juopua omasta metaforisuudestaan.

Toisaalta romantikkoja kiinnosti myös mahdollisuus kirjoittaa jonkinlaista "kokonaisvaltaista" tai totaalista kirjallisuutta: kehittää hybridimuotoja, joissa
yhdistyisivät toisiinsa asiaproosa ja kaunokirjallisuus, kritiikki ja kritiikin kohde.

Runokritiikki on aina myös kirjallisuutta: se on kirjoittamista kirjoittamisesta ja siksi kirjallisen esityksen lait pätevät siihen myös. Aleksis Salusjärvi on Tuli&Savussa (2/09) ja sen liepeillä vaatinut varsin äänekkäästi kriitikoilta kykyä ilmaista erityissisältöjä niin että myös ”tavallinen lukija” ymmärtää ne; siis kykyä popularisoida eli toisin sanoen kirjallista kykyä.

Erilaiset kritiikkiin liittyvät kirjoituskokeilut voivat toimia kirjoitusharjoituksina. Mutta ennen kaikkea ne voivat toimia lukuharjoituksina, ja kriitikon itsekritiikin välineinä. Yritin itsekin tehdä ensimmäistä tehtävää ja lopputuloksena oli kaikenlaista, mutta ei kritiikkiä. Huomasin ennen kaikkea miten suuri este minä itse – se kaikki mitä minun päässäni muutenkin liikkuu, mitä minulle on tapahtunut jne. – olen lukemiselleni.

Lukulistassa olleessa artikkelissa "Deformance and Interpretation" Jerome McGann & Lisa Samuels asettavat erilaiset tavat ”deformata” eli tehdä runo muodottomaksi, turmella/muuntaa runon muotoa vastakkain platonilta tulevan käsityksen kanssa, jonka mukaan tieto on mieleen palauttamista - tai, kritiikistä puhuttaessa - kritiikki on jo olemassa olevan ymmärryksen tai mielipiteen selventämistä.

Deformatiivinen ja "aristoteelinen", kokeellinen kritiikki tekee teokselle objektiivisen kokeen ja samalla tarjoaa ehkä mahdollisuuden päästä vähän irralleen omista valmiista käsityksistä. McGann ja Samuels eivät kuitenkaan aseta ”kokeita” jyrkästi vastakkain tulkitsevan kritiikin kanssa. He pyrkivät osoittamaan, että kaikki tulkinta on luonteeltaan muodottomaksi tekemistä, että toisaalta muodon runtelemisen sivutuotteena syntyy myös merkitystä ja että toisaalta merkityksen etsiminen on yksi muodon tuhoamisen tapa. Kaiken tulkinnan ja kriitikin olemus on ”SINÄ TUHOSIT MINULTA RUNON” – ja tälle periaatteelle uskollisina McGann & Samuels kritisoivat oletusta runon fyysisestä koskemattomuudesta. Runon ja sen tulkinnan, tai minkä tahansa toisin sanomisen välillä on ylittämätön kuilu: kritiikki on luonteeltaan käännökseen verrattavissa olevaa parafraasia eli toisin sanoen toisin sanomista.

Jonkinlaisena loppuraskautuksena siteeraan McGannia ja Samuelsia ja samalla siirrän keskustelun varsin toisille urille. Toivoisin, että voisimme keskustella paitsi kritiikin muodosta, myös kritiikin sisällöstä; siitä miten kritiikki voisi paremmin kohdata runon, mutta myös siitä miten kritiikki voisi paremmin kohdata maailman


“Meidän muottomaksi tekemisemme eivät lähde liikkelle “merkityksen” kysymisestä, tai sen tuottamisesta. Pyrimme pikemminkin osoittamaan – sillä tavalla kuin osoitetaan, miten jokin valmistetaan, tai jotain tehdään (…) että mielikuvituksen teoksessa ”merkitys” on sekundaarinen ilmiö, (…) merkitys ei ole tärkeä selityksenä, vaan jäännöksenä. Se on se, mitä jää jäljelle, kun koe on tehty. (…) Vain filosofit yrittävät ymmärtää taidetta. Tarkoituksena on muuttaa se.” (Magann&Samuels)

Jos tahdomme, ja mielestäni meidän olisi korkea aika tahtoa, Marxin viimeinen Feuerbach-teesi on mahdollista radikalisoida vielä yhden askeleen radikaalimmaksi: "Kriitikot ovat tähän asti vain tyytyneet selittämään runoutta, kun tehtävänä on maailman muuttaminen."