Wednesday, April 09, 2008

”Teos, joka raukeaa

tyhjiin, kun sen manipulaation keinot on paljastettu” [1]

Jos puutarhuri on hukannut saksensa, ja silti hänen henkensä mekaaninen käsi jatkaa rönsyjen hysteeristä lisäämistä, missä vaiheessa kirjoitus kuin ylikasteltu juoru alkaa kuolla pystyyn, niin kuin harventamattoman syreenin oksat kuolevat elävässä puussa?

Jos lukija kuin tutkimusmatkailija, samooja, viikatemies vielä pääsee tunkeutumaan tuohon pusikkoon, kuinka kauan hän siellä pysyy? Kuinka kauan hän siellä pysyy ihmisenä? Kuinka kauan hän pysyy muuttumatta rikkaruohoksi tai roskapuuksi?




__________________________________________________________________
[1] Martti-Tapio Kuuskoski &
Laura Lindtstedt: ”Taiteen
uudelleensynnyn manifesti”.
Filmihullu 1/06. [2]
Mainittakoon myös runossa oleva tyylilaina Harrylta.
[3] Friedrich Hölderlin: "Hälfte des Lebens".
Reclamin keltaisen pikku-Hölderlin
koottujen takakannessa on runo,
jossa käytetään riimejä mitä kipeimmin ja
puhuttelevimmin juuri siksi,
että niiden poissaolo ja odotus.
Liityen vielä kerran viime viikon
Ahmatova-tilaisuudessa hienoi-
sesti käytyyn keskusteluun siitä kan-
deeko/ pitääkö kääntää alun
perin riimillistä ja mittaan
kirjoitettua runoa mitalliseksi ja
loppusoinnulliseksi. (liittyen Brodskin
esseeseen venäläisen runouden kääntämisestä)
Marja-Leena Mikkola oli ratkaissut
ongelman käyttämällä loppusointuja
silloin, kun se on vaan ollut
mahdollista ja imitoimalla rytmiä
ei mittaa, en ihan tiedä, hieman nuo
loppusoinnut luovat sellaista luettelo-
maisuutta paikoin [5]. En ymmärrä
miksi keskustelu mitallisuuksista
aina jumittuu tuohon soinnutteluun.
Mallinen kirjoittaa Venäjän runouden
loppusoinnuista: " Loppusointu on
yhä suuren yleisön runouden fetissi.
Kriitikko Arkadi Stypelj siteeraa Puskinia
vuodelta 1834: [...] ´Venäjässä on liian vähän loppusointuja.
Yksi vetää mukanaan toisen. "Huokaa"
raahaa mukanaa "tuokaa". Ketä ei ole
kyllästyttänyt "veen-teen". jne."
[4] Vaikutelma soinnuttelusta on
hypnotisoiva, siis manipuloiva,
sanoo Stypelj. Vapaamittainen
runo taas pakottaa runoilijan
voittamaan lukijan raittiin
ajatuksellisen luottamuksen.
Mitallinen runo paljastuu retoriikaksi
– sen hylkääminen suuntaa tekstin
retoriikasta ajatukseen." Kuten
tunnettua, venäläisessä
runoudessa suositaan edelleen
loppusointuja. Suomalaiseenkin
runoon ne ovat runousmaailman
suhdannevaihteluiden myötä
taas pikkuhiljaa tulossa takaisin.
Ainakaan ei ole niin, että
suomenkielen soinnut olisi käytetty
tyhjiin kuten on tavattu toistella.
Sen osoittaa esim.
Riimittely yhdistettynä proosarunomuotoon
yhdistettynä shakkiin on kuin matkisi
sotilasylempänsä ilmeitä aina kun tämän silmä välttää.
Kuten Mallinen, tällä kertaa Mihail Kuzminia referoiden toteaa
"mitallinen runo on [...] lähinnä sotilaallinen runo. On korpraali-,
kersantti-, majuri-, ja kenraalirunoja. Vapaamittainen
kirjoittaa taas vastaa arvoltaa sotamiestä tai sotilaskarkuria."
[4] Toisaalta, eivätkö loppusoinnut soinnut
alkusoinnut säkeen sisäiset musikaalisuudet
ole enemmänkin naisellisia helliviä ja pehmeitä eleitä kuin miehekkäitä marssiaskeleita?
[4] Jukka Mallinen: "Venäjän runous viimeisellä rannalla".
Teoksessa: Varastettua ilmaa. Vapaita esseitä Venäjästä.
Savukeidas, 2008. Sivulla 226 on tärkeää puhetta riimistä!
[5] Anna Ahmatova: Valitut runot. suom. Marja-Leena Mikkola. Tammi, 2008.

No comments: