Tuesday, April 25, 2006

Kävin viime torstaina Janne Nummelan esikoiskokoelman Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli julkistamistilaisuudessa, paikalla keskustelemassa oli lisäksi myös Sinivaaran Olli, ja vaikka en ole vieläkään edes ihan kokonaan lukenut kirjaa, koska en ole vielä edes ostanut sitä, miehen puolikas istui pöydän päässä, valkoisessa edessään vanhanaikainen ja messinkinen ovenkahva, ja syvemmällä eteisessä valoa iskostettu puuovi röpö ja messinkinen rintakuva sotilaasta, ja katsoin syvemmälle jonkin verran, kun se menee ohi ja heittää hajonneen neliön vastakkaiselle seinälle
katseen vasemmalla on kulho,
kulhossa valoa päätä
harmaata keltaisena harmaita kuplia
ja kun suljen hetken räpäytän, epäselvä alue liikahtaa
Tämä on nähty ja se on metodi
keltainen sinivihreä meren myrsky
nuora taittuva viiva: molemmin puolin tippuu
leviten lakeuteen istuutuva takapuolen muoto
keltainen kolmiulotteista
kuin jo venäläiset formalistit sanoivat.
alaspäin keltaista avoimet nopeat ojennetut
joiden alla ohuet oljet voikukat lyhteet seipäät
on hidastettava.
kaksiovinen toinen menee kapeasti
ja käy niin että sanat menevät tosi hiljaisiksi, melkein äänettömälle,
kukaan ei pölise, katu ei, kapeana mustana mustempana niin että osa valkoisesta
on mustaa ja yllä kaartuvasta arkun muotoisesta holvikaaresta
kun käsi leikkaa sitä, ja kauemmas
on tuotettava hitautta. "Onko vai ei/ elämää liikaa näissä ikkunalaudalle putoilevissa hetkissä?/ onko vai ei/ elämää liikaa näissä rikkihapoksi muuttuvissa hetkissä?/ -- onko vai ei/elämää liikaa näissä hyvin keveissä miehittämättömissä hetkissä?/ onko vai ei" (ote Nummelan runosta edellisen runon viimeisen säkeen pohjalta em. kokoelman sivut 36-37) voisi olla myös Sinivaaran kynästä lähtöisin paitsi erittäin hyvä kysymys.